Urheilutoiminta

Pateniemen Urheilijat ry

Seura on perustettu vuonna 1932. Kolme vuotta seuran nimenä oli Pateniemen Vapaa Työväen Urheilijat. Seuran nimi muutettiin vuonna 1934 Pateniemen Urheilijat ry:ksi, josta lynenne on PaU. Perustajina ovat toimineet Pateniemen sahan vakinaisen palokunnan henkilökuntaa palopäällikkönsä johdolla ja perus Pateniemeläisiä. Sekä Kajaanista ja muualta Kainuusta tulleita saha-alan ammattilaisia. Perustajajäseniä ovat olleet mm. J.A. Villman, Onni Kosunen, Vihtori Irjala ja Paavo Kallinen. Mukana toiminnassa ovat olleet myös Arto Säynäjäaho, Raimo Mustikainen, Aarno Saarela, Pentti Pietilä, Juhani Littow ja Jarmo Saarela.


Toiminnassa mukana eri urheilulajit

Aluksi voimakkain oli painiosasto, sen rungon muodosti Oulun Pyrinnöstä siirtyneet innokkaat Pateniemen painijat. Menestyneimmistä painijoista mainittakoon mm: Erkki Halonen, Hugo Kuivas, Veikko Kauranen ja Erkki Leino. Erkki Halonen, joka kehittyi pisimmälle aina kansalliselle ja kansainväliselle tasolle mitalisaavutuksin. Lähes samoihin aikoihin kuin paini, sai voimakkaan lähdön myös hiihtojaosto. Hiihdosta kehittyikin vielä menestyksekkäämpi laji kuin painista. Mikäli kisoissa oli viestinhiihtoja tai muita joukkuekisoja, oli Pateniemi hyvin usein ykkösenä. Kuuluisa Westerlundin pokaali oli monet vuodet Pateniemessä. Työpaikoista oli kova pula maaseudulla, ei ollut vaikeaa saada hyviä hiihtäjiä mm. Haapavedeltä, Piippolasta, Oulujoelta ym. Yhtiön johto suhtautui myönteisesti urheiluun ja niin syntyi hyviä suhteita hyviin hiihtomiehiin.

Pateniemen ensimmäinen urheilukenttä sijaitsi entisellä rimojen polttomiilujen alueella. Kun rimojen polttaminen oli lopettettu, oli koko alue vapaana ja tällöin syttyi urheiluväen keskuudessa ajatus tehdä oikea hiilimurskakenttä. Talkooviesti lähti kiertämään ja vakinainen palokunta oli etunenässä vetämässä asiaa. Niin syntyi n. 250m pitkä juoksurata ja jokunen heittopaikka. Sieltä juontaa alkunsa Pateniemen Urheilijoiden yleisurheilun alku.

Kun uusi urheilukenttä valmistui v. 1952, avautui uudet mahdollisuudet yleisurheilun harrastamiseen. Seuran omien sarjakilpailujen lisäksi ryhdyttiin kehittämään piirimestaruus- ja kansallisten yleisurheilukilpailujen järjestämistä. Vaativimpien kilpailujen aikaansaamisen ehtona oli pätevän yleisurheilutuomarien kaartin kasvattaminen. Asia onnistui ja koulutuksen tuloksena seuralla oli käytettävissä noin 10 I-luokan yu-tuomaria. II-III luokan tuomareita oli ollut aina riittävästi. Innostus seuran riveissä oli suuri, kun kisojen järjestely oli mahdollista. Kansallisiin kisoihin saatiinkin hankittua vetonauloiksi eri vuosina Suomen huippuja. Satamapaikkana Pateniemi antoi mahdollisuuden myös kansainvälisiin otteluihin.

Jalkapalloa harrastettiin miesten- ja nuorten poikajoukkueiden voimalla. Piirisarjoissa pelasivat niin mies- kuin poikajoukkueetkin. Myöskin seuraottelut olivat suosittuja ja usein myöskin ”värikkäitä”. Kun Honkapirtti valmistui uusine ajanmukaisineen voimistelusaleineen olivat puitteet niin lentopalloiluun kuin koripalloiluunkin. Pateniemen Urheilijain toiminta liittyi kaikilta osin hyvin tiiviisti Oulu Oy:n Pateniemen Sahan tukeen.

Paavo Kallinen


Muistivälähdyksiä vanhasta Pateniemestä: Vanhan urheilukentän rakentaminen

Patenimen urheiluelämä vilkastui vuoden 1930 jälkeen hyvin nopeasti. Paikkakunnalla harrastettiin yleisurheilua, hiihtoa ja painia. Varsinkin yleisurheilijoille tuotti suurta vaivaa suorituspaikkojen puute – seudulla ei näet ollut urheilukenttää lainkaan. Hiilimolla – nykyisen Kajaanintarhan paikalla tosin oli talkoovoimin tehty juoksurata ja muut suorituspaikat olivat palotornin juurella. Pateniemen Urheilijat suoritti näissä olosuhteissa jäsentenvälistä kilpailutoimintaa. Osanottajiakin oli hyvin runsaasti.

Puutteellisiin oloihin kyllästyneenä paikalliset urheilunjohtomiehet alkoivat pikkuhiljaa suunnitella oikean urheilukentän rakentamista seudulle. Mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Siinä vaiheessa ei tarvittu mitään valtion urheilulautakunnan kenttäsuunnitteluja. Koska talkoohenkeä oli niin ei muuta kuin naiset ja miehet kasaan ja työt käyntiin. Tilaisuuden päälle pantiin aina tanssiksi. Osa talkooväestä kaivoi juoksuradan pohjaa, osa ajoi savea peruskerrokseksi. Savi saatiin helposti, Valkearannan mökin läheisyydestä. Siinä olikin puuhaa saada savi tasaiseksi kerrokseksi juoksuradan ja suorituspaikkojen pohjalle. Silloin ei vielä käytetty nykyistä valamismenetelmää. Savi pantiin kaivettuun monttuun ja käsijuntilla juntattiin tiiviiksi kerrokseksi. Työ oli hidasta, mutta tulihan se aikanaan valmiiksi. Vielä oli eräs tärkeä vaihe, pintakerroksen laittaminen. Silloin jo tunnettiin hiilimurska kentän päällystysaineena, vaikkakin savihiekkaradat olivat yleisiä, ainakin näillä leveysasteilla. Asia ratkaistiin yksinkertaisesti. Pateniemeenhän tuli kesäisin puutavaraa lastaavia laivoja ja ne tyhjensivät kivihiilikuormansa mereen. Sopimus vaan laivojen kanssa siitä, että kuona pannaan proomuun ja tuodaan maihin. Näin kävikin ja pintakerros saatiin suuren maailman tyyliin hiilimurskasta. Nykyisinhän tämä kuona jauhetaan hienoksi ennen kentälle panoa, mutta silloin se pantiin semmoisenaan. Olihan se varsinkin alkuvaiheessa karkeanpuoleista, mutta hienoni aikaa myöten kenttää käytettäessä.

Juoksurata oli 300 m:n pituinen, etusuoralla oli neljä ja kentän ympäri kiersi kaksi metrin levyistä rataa. Tarpeelliset hyppy- ja heittopaikat olivat kentän sivuilla ja molemmissa päissä. Keskikentällä oli luonnon muovaama ruohoalue palloiluja varten.
Kenttää pidettiin kunnossa etupäässä talkoovoimin ja kenttää käyttävät urheilijat kunnostivat suorituspaikkoja omalta osaltaan. 1940-luvun lopulta alkaen kentällä oli talvisin luistinrata.
Näissä vaiheissa luotiin Pateniemen nuorisolle vankka urheilullinen pohja, mikä jatkuu ja vahvistuu edelleen parempien olosuhteiden vallitessa.

Ne henkilöt, jotka tekivät perustavaa työtä kentän rakennus- ja alkuvaiheissa, olivat nykyinen yhtiömme konttoripäällikkö Fr. Kuusisto, Pateniemen tehtaitten toimistopäällikkö V. Irjala, paikkakunnalta pois muuttanut työnjohtaja O. Kosunen ja talvisodassa kaatunut työnjohtaja A. Pylvänen.

Vanhan urheilukentän historia päättyi kun Oulu Osakeyhtiö rakensi samalle paikalle uuden urheilukentän, joka otettiin käyttöön heinäkuussa 1952. Urheilukenttä siirtyi Oulun kaupungin omistukseen vuoden 1983 alussa. Nykyisin (2009) kaupunki ilmoittaa, että kentällä voi harrastaa talvella jääkiekkoa, jääpalloa ja luistelua, kesällä jalka- ja pesäpalloa sekä yleisurheilua.

Hakkeisiin kirjoitti Kalle lokakuussa vuonna 1955. Lisäykset ehl.


Muistivälähdyksiä vanhasta Pateniemestä: Pateniemen hyppyrimäki

Haukiputaan Virpiniemeen on valmistunut komea hyppyrimäki, jossa voidaan hyvissä olosuhteissa hypätä jopa 40 metriäkin. Näin tasaisen seudun olosuhteissa se on jo melkoinen lento.

Mäenlaskupuuhat eivät ole aivan täysin outoja paikkaseudullamme, sillä ennen sotia oli Haukiputaalla Valistustalon vieressä ja Pateniemessä hyppyrimäet, tosin pienet nykyiseen verrattuna. Näissä voi tehdä sinne puoliväliin toistakymmenen metrin pituisia ”ilmalentoja”. Kuitenkin esim. Pateniemen mäki kasvatti monta poikaa, jotka laskivat kohtalaisella menestyksellä isoimmistakin mäistä. Olivatpa jotkut heistä piirimestaruuskilpilujen yhdistetyssä kilpailussa aivan kärkipäässä.

Toiminta oli mäen piirissä hyvin vilkasta. Iltaisin ja sunnuntaipäivisin oli laskijaa jos minkälaista. Välineet olivat ”miestä myöten”. Parhailla ja ns. ”edustusmiehillä” olivat oikein leveät monella uralla olevat mäkisukset ja vastaavasti samaa luokkaa olevat siteet ja mäkikengät. Mutta oli toisenlaisiakin mäkimiehiä, pikkupojat innostuivat tapansa mukaan uuteen urheilumuotoon, kun ei ollut mäkisuksia eikä siteitä puhumattakaan kengistä täytyi asia korjata omatoimisesti. Näin valmistui hyviä ja leveitä ”lipakoita”, jotka pantiin jalkoihin narujen avulla. Näin oli ”turistisarjan” osanottajien välinekysymys ratkaistu.
Kävipä paikalla joskus mäenlaskun valmentajakin antamassa oppia pojille, lipakkomiehet eivät oikein kehdanneet mennä silloin laskemaan, mutta sitä tarkemmin he kuuntelivat opetusta ja valmentajan lähdettyä soveltivat uusia ajatuksia käytäntöön.
Olipa paikkakunnalla eräs tyttökin, joka kaikkien ihmeeksi laski mäestä, eikä edes saanut ”ukkoakaan”. Tämä herätti ihastusta poikien keskuudessa ja kateutta sellaisissa, jotka eivät uskaltaneet mäestä laskea.

Mäki sijaitsi nykyisen (2009) Raitotien paikkeilla noin 500 metriä Haukiputaan tien liikenneympyrästä. Mäki oli kokonaisuudessaan niin ala- kuin yläosankin kohdalta valmistettu puusta. Alaluiskan alaosassa oli hiukan luonnon muovaamaa nyppylää. Runkorakennelma oli pyöreistä puista tehty ja kansiosat leveistä pinnaista sekä kaiteet laudasta.

Mäen rakennuspuuhien sieluna oli työnjohtaja Onni Kosunen. Mäki oli pystyssä vielä sotienkin jälkeisinä vuosina, joskaan sitä ei enää kunnostettu mäenlaskua varten. Jotkut pikkupojat siitä yrittivät laskea, mutta etupäässä pikkulapset kelkkoineen laskivat alaluiskalta.

Vähitellen mäki lahoi ja kävi vaaralliseksi. Se myytiinkin loppujen lopuksi 1940-luvun lopussa huutokaupalla ja purettiin. Näin oli päättynyt ensimmäinen vaihe Pateniemn mäenlaskun historiassa.

Hakkeisiin kirjoitti Kalle tammikuussa 1957. Lisäykset ehl.

Mainokset