Pateniemen henkilögalleria

Pateniemen henkilögalleriassa oli monia merkittäviä ja erikoisia persoonallisuuksia, tässä otteita kertomuksien mukaan.

 

Tempperamenttinen Pitkänen

Pateniemestä on löytynyt lukemattomia tarinoita alueella vaikuttaneista ja asuneista värikkäistä persoonallisuuksista. Sahanhoitaja Antti Pitkäsestä on myös jäänyt muutamia tarinoita hänen toiminnastaan. Pitkäsen tehtäviin kuului sahan lisäksi valvoa myös laivausta. Mies tunnettiin niin kovasta äänestä, että hän pystyi maista käsin huutamaan redillä oleville laivoille komentoja. Pitkänen oli paitsi isoääninen, myös erittäin tempperamenttinen mies. Suuttuessaan hän otti usein hatun päästään ja hyppi sen tasajalkaa littanaksi. Kerran Pitkänen suuttui, kun proomua purettaessa puutavaranippu hajosi. Pitkänen hyppi hattunsa päällä proomun täkillä. Niinpä Pitkästä hieman rauhallisempi Pumppu-Pekka niminen proomumies näki tämän ja kysäisi: ”Voisiko herra sahanhoitaja antaa tuon hatun hänelle pyhähatuksi?” Minulla ei ole tietoa tuliko kauppoja, mutta tarina jäi elämään.

Pitkäsen kerrotaan myös uhanneen eräitä mielestään kelvottomia työntekijöitä irtisanomisella, kehottamalla näitä tulemaan aamulla pääkonttorin kautta. Tätä koiranleukana tunnettu Kylmäs-Kustu ihmetteli ja sanoi: ”Herra sahanhoitaja, että minä kun en ossaa siellä pääkonttorssla muuta kuin kyniä teroittaa?” Antti ja koko porukka pärähti nauramaan ja siihen kuivui se juttu. Eivät miehet saaneet lopputiliä uhkauksesta huolimatta.

Paavo Kallinen

 


 

Pölkky-Olli

Pölkky-Olli oli Pateniemessä erittäin tunnettu henkilö. Hänen oikea nimensä oli Arvid Rautio. Hän oli pääluottamusmies ja tällä nimellä hänet tunnettiin. Pölkky-Olli oli tunnetusti kova syömään. Kun hän oli työssä tukin-nostossa, niin hän kävi ruokatunnilla syömässä eväitään Teutor Halosen kotona. Eräänä kertana hän aukaisi eväsreppuaan, katsoi eväsreppuun ja sanoi:” Onkohan se akka luullut, että minä olen sairas kun ei ole pannut kun kaksi leipää”.

Paavo Kallinen

 


 

Heino Setälän muistolle

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä

Ansiokas yhteiskunnallisten asioiden toiminnan mies Heino Setälä on poistunut joukostamme 5. huhtikuuta 1989. Hän oli syntynyt Lappväärtissä Mörtmarkin kylässä 6.6.1908. Hän osallistui aktiivisesti Pateniemen Pienkiinteistöyhdistys ry:n toimintaan. Hän oli yhdistyksen perustajajäsen. Hän oli liittynyt yhdistyksen jäseneksi 1964. Puheenjohtajana hän toimi 1975-83 ja varapuheenjohtajana 1984-87. Muuna johtokunnan jäsenenä hän oli viisi vuotta. Hän osallistui Pienkiinteistöliiton liittokokouksiin 1975-81. Hänelle myönnettiin pienkiinteistöliiton hopeinen ansiomerkki 6.6.1988 ja se luovutettiin hänelle 80-vuotispäivänä. Haukiputaan kunnan palvelukseen hänet valittiin vuonna 1953 ja hän työskenteli rakennusviraston päällikkönä, rakennustarkastajana, hoiti vesilaitoksen ja Haukiputaan ammattikoulun työkeskuksen esimiehen tehtäviä. Oulun kaupungin ammattientarkastajana Setälä toimi 1969-72.

Kunnallispolitiikkaan hän tuli mukaan vuonna 1946 ja toimi erilaisissa luottamustehtävissä yli 40 vuoden ajan. Lukuisten lautakuntien ohella Setälä toimi muun muassa Haukiputaan kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Vuonna 1965 tapahtuneen kuntaliitoksen jälkeen hänestä tuli Oulun kaupunginvaltuuston jäsen ja mm yleisten töiden lautakunnan puheenjohtaja ja lautakunnan jäsen. Hän toimi tarmolla Pateniemen kehittämisen puolesta. Hän oli E-osuuskauppaliikkeen hallintoelimissä runsaat 30 vuotta.

Muistoa kunnioittaen
Pateniemen Pienkiinteistöyhdistys r.y.

 


 

Veikko Rantakallio 80 vuotta

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä 1989, numero 3

Huhtikuun 21 päivänä 1909 Veikko Rantakallio syntyi Iissä. Sieltä hän muutti isänsä kanssa Kelloon, jossa isä oli Uleå yhtiön talojen isäntänä. Taloja oli neljä, joita isäntä hoiti. Pateniemeen Veikko muutti vuonna 1920. Kansakoulun jälkeen hän aloitti työt Pateniemen sahalla, jossa työskenteli lähes 50 vuotta. Hän ajoi hevosella Uleå yhtiön ajoja. Kun sahanhoitaja Pitkänen haki kaupungista Veikon kanssa palkkarahoja, halusi Pitkänen aina ajaa hevosta. Heidän sieltä palatessaan oli rahat laitettu jauhosäkkiin ja se oli auennut ja rahat vierineet kärryn pohjalle. Kun Veikko ilmoitti tästä Pitkäselle, oli hän pysäyttänyt hevosen ja käskenyt hänen pitämään hevosta. Ei ollut uskonut Veikolle rahojen keräämistä säkkiin, vaan oli itse koko homman suorittanut. Sahanhoitaja Pitkäsellä oli ollut morsian Oulun kuurojen koululla ja Veikon oli täytynyt ajaa hänet sinne. Odotusaika oli kestänyt aina aamutunneille asti, joten pitkäksi oli aika käynyt.

Kirjoittaja Väinö Lasanen

 


 

Hirsson Mikko Ojakylästä

Lainaus Patela-Herukka lehdestä numero 1, 1988

Useimmat Pateniemeläiset tietävät, kuka on Hirsson Mikko. Mutta läheskään kaikki eivät tiedä, mitä Mikko on pitkän elämänsä aikana puuhaillut. Mikko on syntynyt Uhtualla 1906. Nykyisin Uhtua kuuluu Neuvostoliittoon. Vuonna 1922 Hirsson perhe, isä, äiti ja yhdeksän lasta, muutti Haapavedelle ja sittemmin muualle. Mikon suvussa on tunnettuja Kalevalaisia runonlaulajia. Tiedetään Elias Lönnrotin käyneen laulattamassa erästä heistä. Mikko on jakanut ansiokkaasti kalevalaista lauluperinnettä. Hän on esiintynyt mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa Suomessa ja Ruotsissakin..

Paini harrastuksena

Mikko Hirsso on ollut monipuolinen urheilija. Epäilemättä voidaan sanoa, että hyvässä valmennuksessa hänestä olisi ainakin painissa tullut kansainvälisen luokan kilpailija ja ehkä maailmanmestarikin. Painimisen hän aloitti suhteellisen vanhana, 29 vuotiaana. Mikon valtteina olivat nopeus, voima ja peräänantamaton sisu. Kerran hän voitti kilpailun, jossa hänen sarjassaan ottelivat yli 79 kg:n miehetkin. Mikon oma sarja oli 72 kg. Mikon painiura päättyi hänen ensimmäisen vaimonsa kuolemaan.

Päiväkävelyn SE

Suurimman huomion ansaitsee Mikon kävelyharrastus. Kuusikymmentäluvulla Mikko innostui vedonlyönnin jälkeen kävelemään oikein tosissaan. Useaan otteeseen hän paransi vuorokauden kävelyennätystään. Parhaaksi jäi 60-vuotiaana kävelty silloinen maailmanennätys 156 km. Tätä tulosta ei ole tiettävästi rikottu Suomessa vieläkään. Joku olympiakävelijäkin yritti, mutta ei onnistunut. Vielä 65-vuotiaana Mikko käveli 100 km 16 tunnissa. Mainittakoon, että Mikko Hirsso on kävellyt jokaisen kilometrin Vienan Kemin ja Oulun välillä.

Sahalta Mikollekin elanto

Toimeentulonsa Mikko on ansainnut pääasiassa sahateollisuuden palveluksessa. Eläkkeelle hän jäi 65-vuotiaana silloisen Oulu-osakeyhtiön Pateniemen sahalta terämestarin tärkeältä vakanssilta. Aiemmin hän työskenteli mm. Martinniemen sahalla. Mikon postilaatikon tunnuksena on sahan pyöröterä. Näiden terien parissa hän on puuhaillut eläkkeelle jäätyäänkin. Hänen asiantuntemustaan ja kokemustaan on moni Suomen sahalaitos käyttänyt hyväksi opastaessaan työntekijöilleen terien kunnostusta. Kun vieras poikkeaa Veeran ja Mikon luo, on hän aina tervetullut. Ja kohta alkaa Mikolta tarinaa tulla vuolaana virtana. Vieraalla ei tule aika pitkäksi eikä puheenaihetta tarvitse miettiä. Paljon ja monenlaisia tarinoita on Mikolla kerrottavana. Mikon tarinat ovat siitäkin ihmeellisiä, että ne ovat tosia.

Kirjoittaja M Isojämsä

 

M_Hirsso_N_Irjala.preview
M. Hirsso ja N. Irjala palkittavina. Palkitsijana on H. Säynäjäaho.

Sydämellinen ja rakastettu terveystäti

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä 1988 numero 2

Vanhempien Patelalaisten hyvin tuntema terveyssisar Marge Penttilä os. Huru 78v. Ikävuosistaan huolimatta uhkuu entistä lämpöään. Lasten, hiukan pelottavanakin muistama ”piikkitäti” löysi äiti-Teressa-maisesti lohdun sanat jokaiselle tarvitsijalle.

Kiimingissä syntynyt Marge Penttilä joutui jatkosodan aikana toimimaan työkomennuksella Hyrynsalmella, josta sai anomansa siirron kesäkuulla -42 Haukiputaan terveyssisareksi. Eteläisemmän terveyssisarpiirin rajat olivat ylhäällä Kiiminkijoki ja alhaalta Oulun kaupungin silloinen raja. Kulkuvälineenä kunnalta käyttöön saatu polkupyörä. Asuinpaikkana tukikohtana Pateniemi. ”Täisota” heikensi armeijaa ja kotirintamaa. Ensimmäisiin tehtäviin kuuluikin laaja täisaunotus. Tehtävät oli keskitettyjä terveyssisartyöskentelyä, johon kuului mm 1-6 vuotiaitten hoito, kouluhoito, tuberkuloosityö, kotisairaanhoitoja, neuvolat. Toinen alueen neuvoloista toimi vuokralaisena Oulu Oy:n ensiapuasemalla sairaanhoitajan vastaanottohuoneessa jaetusti kätilön kanssa. Entinen keittiö toimi odotushuoneena ja samalla hänen työhuoneenaan. Hellalla olivat mittalauta ja vaaka, viereisellä tuolilla kortistolaatikko.

Kellon neuvola puolestaan sijaitsi pikkuisessa kahden huoneen mökissä, sielläkin samanaikainen vastaanotto kätilön kanssa. Alkuvaiheessaan ei kunnalla ollut omaa lääkäriä, vaan Oulu tarjosi neuvolalääkäriä, jonka vastaanotto jaettiin samalle päivälle molempiin neuvoloihin.

Kirkonkylän, Takkurannan, Pohjois-Kellon, Pateniemen, Kuivasojan, Kuivasjärven ja Keski-Kellon koulut kuuluivat hoitopiiriin. Niissä suoritettiin terveystarkastuksia kahdesti vuodessa, joissa oli mukana yksityislääkäri Haukiputaalta.

Vuoteen -43 annetun isorokkorokotteen lisäksi alettiin vapaaehtoisena jakamaan erillisiä piikkejä suojarokotuksina kurkkumätää, hinkuyskää, lavantautia, jne. vastaan. Tupikokeita tehtiin ja suoritettiin tarvitseville galmetoinnit.

Sairauksia oli paljon

Anemiat ja riisitaudit olivat yleistä, johtuen sodan aiheuttamasta puutteesta. Kulkutauteja: hinkuyskää, kurkkumätää, lavantautia ja lapsiripulia oli runsaasti. Tuberkuloosia esiintyi niin aikuisilla kuin lapsillakin. Sairaanhoito oli tuttua, mutta että terveyttäkin pitäisi hoitaa, oli uutta ja outoa. Aikuisten sairauksia esiintyi myös paljon. Tupilääkkeet eivät olleet vielä käytettävissä ja parantolat olivatkin täynnä potilaita. Antibioottejakaan ei oltu keksitty ja tavallisimpia sairauksia oli riittämiin.

Terveystätinä vietetyn noin 30 vuoden aikana Marge Penttilä sai kokea terveydenhuollon huimaa kehitystä. Hoitopiiri jaettiin 4-5 kertaa kunnes se pieni osa lopulta liitettiin Oulun kaupunkiin ja vakiintui Pateniemen työpiiriksi -60 luvun alusta.

Aikaansa seuraava Marge pitää myönteisenä nykyistä kehitystä. Pienemmät työalueet, kehittynyt välineistö, nopeaa edennyt lääketiede ja erikoistumiset antavat mahdollisuuden rajattuihin lyhyempiin työaikoihin, joka mahdollistaa tehokkaan ja täysipainoisen työskentelyn. Välttämättömälle levolle, perheelle ja harrastuksille jää tarvittavaa aikaa, vaikka nykyisinkin työ koettaisiin kutsumustyönä.Hän toivoo kehityksestä huolimatta hoitaja-potilas suhteiden pysyvän lämpiminä.Tehokkaassa järjestelmässä ihmissuhteet ovat vaarassa köyhtyä, koska tapaamiset ovat virallisempia ja mekaanisempia.

Ennen hädänhetkelläkin oli oma terveydenhoitaja käytettävissä usein öisinkin, syntyi luottamuksellinen ja turvallinen suhde.
”Periaatteeseeni kuului antaa apua sitä tarvitsevalle aina ja heti, vaikka yöllä lähteminen joskus harmittikin, niin jo palatessa tunsi onnellisuutta ja suurta kiitosta, kun oli saanut ja pystynyt auttamaan.”
”Pateniemeläiset olivat ihania ihmisiä” tulee syvältä sydämestä hänen lempeän ja vilkkaan puhelunsa lomasta.

Kysellessäni ikävistä asioista, hän vastaa usein jälkeenpäin harmittaneen, ettei omille lapsille jäänyt tarpeeksi aktiivista aikaa.. Entäs mieluisat muistot? Ne hän tahtoo kiteyttää yhdeksi muistoksi, yhteen ajatukseen, ”Tunsin, että minut ja työtapani hyväksyttiin. Ihmiset olivat kiitollisia pienimmistäkin palveluista, siksi sain nauttia työstäni ja olin siitä onnellinen”

Nykyisen terveystalon valmistuttua -56 Marge Penttilä asusti siinä 10 vuotta. Eläkepäiviään hän viettää Kalimentien varrella tyttärensä, naispapiksi vihityn Pirkon lapsilaumaa virkeästi kaitsien.

Kirjoittaja Matti Kaikkonen

 


 

Pateniemessä oma poliisi ja putka

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä

Pateniemessä oli silloin kolme poliisia, joille oli määrätty omat tehtävät. Oli sakkojen, verorästien, perunkirjoitusten ynnä muiden asioiden hoitoa. Sulo Rinta- Pollari toimi autonkuljettajana kun oli ainoa ajotaitoinen. Silloin ei ollut mitään työaikalakia, oli lähdettävä silloin kun tarve vaati.

Yksi Sulo Rinta-Pollarin erikoistehtäviä oli perheriitojen selvittely. Nimismies saattoi soittaa, että siellä käydään taas kuumana, menepäs sovittelemaan. Sitten oli kaikenlaisia kyydityksiä – piti viedä mielisairaalasta karanneita potilaita takaisin hoitoon ja työlaitokseen ruokko-ym. elatusmaksunsa laiminlyöneitä. Sakkojen ja verorästien perinnät olivat vähän epämieluisia tehtäviä. Aika oli huono, ihmisillä ei ollut varoja kuin välttämättömään ja niin jäi useasti saatavat saamatta. Liikennekin työllisti jonkin verran. Toimitettiin määräaikaisia ympäri vuorokauden kestäviä liikennetarkastuksia ja kolareitakin sattui.

Tulipaloja sattui ennen kun oli huonokuntoisia puulämmitteisiä mökkejä, sinnekin oli poliisin mentävä, tehtävä raportti miten palo oli mahdollisesti alkanut ym:sta sellaisesta. Sitten oli pieniä tappelun nujakoita, kun oli nautittu vähän viinaksia, mutta ne rauhoittuivat usein kun sanoi, että kyllähän tuo jo riittää pannaanpas tupakaksi, ja niin istuttiin rappusille ja sillä tuumaustupakallahan se tilanne sitten rauhoittui. Pateniemen satama oli kesäaikana yksi työllistäjä. Päivittäin tuli ja lähti useita laivoja. Laivoihin tehtiin tarkastuskäyntejä yhdessä Ouluyhtiön poliisin kanssa, kun oli saatu ilmoituksia, että siellä viinakauppa käy. Siihen aikaan oli hyvin yleistä laivapullon haku, sieltä sai kun hyvä tuuri kävi vähän jokaisen maulle ja kukkarolle sopivan pullon kun virkavallan silmä vältti. Tulihan sitä merimiesten kanssa joskus koviakin erimielisyyksiä, kun ei ymmärretty toisten kieltä, meteli oli melkoinen, kun ne täytyi tuoda putkaankin. Siinä heräsi koko perhe kun asunto oli samassa talossa. Laivatytöt jouduttiin hakemaan laivoista ja nämäkin tuotiin putkalle kuulusteltaviksi ja tehtiin sosiaalilautakunnalle raportti ja he hoitivat sitten loppuselvittelyn, mutta ei kait niistä sitten mitään rangaistusta seurannut kun sama porukka oli kohta taas haettava laivasta. Nämä olivat sellaisia reippaamman puolisia seikkailijoita, joilla oli toivossa vähän hyötyä laivavierailuista, nailonsukat, viina ja tupakka ainakin olivat houkuttimina.

Kirjoittaja Sulo Rinta-Pollari

 


 

Tarua ja totta Piippu-Reetasta

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä nro 2, 1988

Tässä lehdessä oli viime numerossa kysymys kuka oli Piippu-Reeta. Olihan Reeta oma persoonansa. Reetahan oli Oulu Oy:n palovartija, joka tähysteli sieltä palotornista ympäri tehdasaluetta – palotornia ei sitten enään ole -ei ole Reetaakaan.

 

Olihan Reetalla toinenkin ammatti. Hän kulki hieromassa ihmisten kipeitä jäseniä, näiltä ihmisiltä kuulee aina juttuja Reetan sanomisista ja ajatuksista.

Yksi juttu on sellainen, että jos kahvipannua ei ole laitettu heti päivää-sanomisen jälkeen tulelle, niin Reeta on sanonut,” että pitänee tästä lähteä toiseen taloon, jos siellä sais vaikka kaffet”. Oli kerran Reeta ollut hieromassa yhtä naisihmistä kun rotta oli kurkistanut uunin rammuruunin välistä, niin Reeta oli tokaissut kato pirua, hierottava oli tuumannut, ettei se ole kun meidän kotieläimiä. Sanonut olleen Reetallakin kotieläimiä, ne olivat näitä äsken mainittujen metsästäjiä – kissoja nimittäin, oli ollut monta polvea Reetalla lemmikkeinä.

Reeta asui Leppiojan-tien varrella pienessä punaisessa mökissä joka on vieläkin pystyssä. Reetahan oli aina siellä missä jotain tapahtui, muunmuassa hän kävi kaikissa joulu- ja kevätjuhlissa Risuniityn koululla.

Olihan Piippu-Reetalla sukunimikin joka vallan unohtui, se oli Karjalainen, omaa sukua hän oli Halonen.

Silloin kun Reeta oli jo vanhus ja voimat vähissä, eikä jaksanut enään kulkea ihmisiä hieromassa, niin Oulu Oy:n sosiaalisisar kävi Reetaa huoltamassa ja toi jotain ruoka-apua ja kai vähän auttoi taloustöissä, ei ollut siihen aikaan mitään järjestettyä kotipalvelutoimintaa. Laittoivat Reetalle televisionkin, jota Reeta tietysti katseli aktiivisesti, niinkuin siihen aikaan kaikki muutkin, kun se oli uutta ja ihmeellistä.

Tällainenkin tarina on olemassa, kun televisiossa oli ollut jokin lännenkuva ja siinä miehet olivat toisiaan vähän mukiloineet, niin Reetapa oli hakenut puulaatikosta halon ja kopsauttanut kuvaruutuun ja sanonut, että tästä saatte tappelupukarit, tämä voi olla sitä tarua. Tämä tällä kertaa, toiste lisää jos kiinnostaa.

Eila Lapinkangas


Osalainaus Patela-Herukka lehdestä nro 3, 1988. ”Ojakylän persoonat”.

Kirjoitin tämän lehden viime numeroon muistelmia Piippu-Reetasta, josta on tuhat ja yksi tarinaa. Tässä vielä yksi. Silloin kun Pateniemen sahan puutalotehdas paloi niin Reeta oli ollut silloin vahtivuorossa, mutta ei ollut ymmärtänyt antaa hälytystä, kun siitä oli sitten kyselty, että ”miksi et ilmoittanut?”, niin Reeta oli vastannut: ”luulin, että siellä aurinko ruskottaa”.

Eila Lapinkangas


Jussi Halonen kertoi Reetan olleen hänen kummitäti ja hänen isänsä sisko. Halonen kertoi Oulu Oy:n rakentaneen Reetalle mökinkin. Reeta oli lähtöisin Karjalasta, hän oli naimisissa mutta hänellä ei ollut lapsia. Jussi Halonen kertoi Reetan päässeen joskus ”koulutarkastajaksi” 1950 luvulla. Reeta tuli istumaan luokkaan ja tarkkaili poikia että olivatko ne kunnolla.
Hänet tunnettiin myös nimellä Reetu.

Jussi Halosen haastattelu Risuniityn koulun muisteluillassa 23.4.2009


Antti Hiltunen kertoi Reetusta mieleenpainuneen muistikuvan. Reetu kävi hieromassa hänen äitiään. Silloin pantiin verhot kiinni ja kakluuniin tuli. Kun tuli alkoi lämmittää luukut aukaistiin ja äiti istui siinä uunin lähellä. Reetu laittoi kahvivatille voita joka suli siihen ja sillä Reetu hieroi äitiä. Piippu oli Reetulla hampaissa, siitä hän oli sen nimensä saanutkin.

Antti Hiltusen haastattelu Risuniityn koulun muisteluillassa 23.4.2009

 


 

Veikko Virpimäki Patelasta

Lainaus Patela-Herukka-lehdestä 1988 nro 1

 

Kunnallis-, kulttuuri- ja pienkiinteistömies

 

Veikko Virpimäki on useissa luottamustehtävissä ja harrastustoiminnassa joutunut olemaan monessa mukana. Pateniemen liittyessä Oulun kaupunkiin Veikko Virpimäki oli tapahtumien keskipisteessä kuin myös Pienkiinteistöyhdistystä perustettaessakin.

Kuva Veikko Virpimäestä pelkästään yhteisten asioiden ahkerana puurtajana olisi kovasti puutteellinen ilman hänen kulttuuriharrastuksiaan: teatteri- ja opintokerhotoimintaansa.

Veikko Virpimäki on syntyperäisiä Patelalaisia, syntynyt koulukankaalla 26.8.1920. Virpimäet asuivat Porilassa vuoteen 1928, jolloin Veikon isä osti tontin Siioninkankaalta, jossa Veikko asuu edelleenkin vaimonsa Annin kanssa – samalla paikalla mutta omassa talossa.

Ikäkautensa miesten tavoin Veikko Virpimäki osallistui sotiimme vv 1940-45, minkä jälkeen hän tuli töihin Pateniemen sahalle aina vuoteen 1950 asti. Pateniemen aikana Veikko Virpimäki osallistui ammattiosaston toimintaan mm. sen rahaston hoitajana ja toimi myös Oulu Oy:n tuotantokomitean sihteerinä.

Veikko Virpimäellä on kuitenkin ja ennen muuta kunnallinen työkarriääri, sillä 1950 hänestä tuli Haukiputaan kunnan työasiainsihteeri ja vuodet 1955-60 hän toimi Haukiputaan kansakoulujen taloudenhoitajana. Vuosina 1960-65 hän toimi Haukiputaan kunnan yleistentöiden lautakunnan sihteerinä ja rakennustoimiston hoitajana siihen astii, kun Pateniemi liitettiin Ouluun. Vuodesta 1965 aina eläkkeelle siirtymiseen asti 1983 Veikko Virpimäki toimi Oulun kaupungin varikon toimistonhoitajana. Virpimäki on ollut Haukiputaan kunnanvaltuuston jäsen, koululautakunnan puheenjohtaja, valtionverolautakunnan ja tielautakunnan jäsen.

 

Nimikeräys Ouluun liittymiseksi

Veikko Virpimäen esittelemästä lehtileikekokoelmasta havaitseee, että aikamoinen ruljanssi se on ollut tämä Ouluun liittyminenkin. Lähtökohtana oli nimikeräys, jossa lähes 2000 patelalaista ilmaisi halunsa liittyä Ouluun ja valtioneuvostolle tehtiin aloite liittymisasian tutkimiseksi. Patelan kunnanvaltuutetut pitivät neuvottelukokouksen 15.1.1964 ja sopivat materiaalin keräämisestä liittymisen vaikutuksista ja ehdoista. Tuon materiaalin keräämisessä Veikko Virpimäki joutui olemaan mukana. Risuniityn kansakolulla pidettiin paneelikeskustelu Pateniemen Ouluun liittämismahdollisuuksista. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi rakennustoimistonhoitaja V. Virpimäki, keskustelijoina Haukiputaan kunnanjohtaja A.Lehtinen, Oulun kaupunginjohtaja Arvo Heino ja satamäärin patelalaisia.

Liittyminen onnistui. Haukiputaan kunnan ja Oulun kaupungin välillä solmittiin yhdeksänkohtainen sopimus liittymisen taloudellisista vaikutuksista ja muista sopimusehdoista. Nyt se on myös nykyisellä pienkiinteistöväellä muistia virkistämässä.

 

Pienkiinteistöyhdistystä perustamassa

 

Veikko Virpimäki myöntää kovastikin olevansa osasyyllinen Pateniemen pienkiinteistöyhdistyksen syntyyn. Perustamisen huoli johtui siitä, että Haukiputaan yhteydessä alkanut myönteinen kehitys pysähtyisi. Ongelmana olivat tie-, vesi- ja valaistusasiat. Pienkiinteistöille tulevat rasitteet, oikeudet ja velvollisuudet askarruttivat. ”Tänne meille kokoontuivat Paavo Kallinen, Heino Setälä ja minun kokoamien mallisääntöjen pohjalta pienkiinteistöyhdistys sai alkunsa. Paavo Kallinen oli ensimmäinen puheenjohtaja, sen jälkeen minä ja minun jälkeeni Heino Setälä”. ”Pöytäkirjoihin on kirjattu paljon asioita. Asemakaavoitus antoi runsaasti työtä,enemmän kuin kerkesi tekemään. Ei ollut henkilöitä, jotka olisivat tienneet kaavoitusasioista, ei ollut myöskään nykyajan kopiointisysteemejä. Kopioita sai vai kaupungissa. Jos tie ei tullut siihen paikkaan kun piti, oli syy kirjelmän laatijoilla. Asiat tulivat liian suuriksi ja isotöisiksi hoitaa. Siksi luovuinkin pienkiinteistöyhdistyksen puheenjohtajan tehtävistä 1970-luvun alkupuolella”. Veikko Virpimäki toteaa, että ”pateniemeläiset valtuutetut tekivät Haukiputaan aikana valtavan työn Pateniemen kehittämiseksi, mutta myös pienkiinteistöyhdistyksen aika on ollut hyödyllistä sekä Oulun kaupungille että alueen asukkaille.”

 

Oulu Oy:n työ kehityksen perusta

 

”Patelan kehitys on ollut 1930-luvulta ja erityisesti sotien jälkeen varsin vilkasta. Kehitystä on säännellyt kaavoitus ja rakennuslaki, mutta Oulu Oy:n työ on muodostanut kehityksen perustan.Työttömyydestä alettiin puhua vasta 1950-luvulla.”

”Pienkiinteistöyhdistys vaikutti Oulun kaupungin ja asukkaiden välisiin asioihin – asiakirjatkin sen todistavat. Yhdistyksen esitykset otettiin vakavasti ja siltä pyydettiin lausuntoja. Harmittavaa oli asioiden hidas eteneminen kaupungin elimissä, määrärahojen puute ja asemakaavan hidas valmistuminen. Asemakavan olisi pitänyt saada teollisuusalue radan varteen niinkuin esitimmekin. Valaistuksen saaminen on ollut hidasta, mutta vähitellen sekin on saatu” Sotien jälkeen saatiin yhteistoiminnassa Oulu Oy:n kanssa myös Kiikkukenttä ja uimaranta, joka oli hieno asia sekä lapsille, että meille aikuisillekin totesi, Anni-rouva. Veikko Virpimäki totesi, että hän on toiminnassaan pitänyt tärkeänä tietoa: sen hankkimista ja edelleen tiedottamista. ”Se on ollut johtoajatukseni niin tuotantokomiteassa, ammattiyhdistystoiminnassa, opintokerhotoiminnassa kuin teatteriharrastuksessakin.”

Veikko Virpimäen polvella oli haastattelun aikana myös paksu mustakantinen kirja, jossa oli Pateniemen Työväennäyttämön kannatusyhdistyksen pöytäkirjat. Moni asia palautui mieleen näyttämöltä ja opintopiiristä, jossa opiskeltiin musiikkioppia, talousmatematiikkaa, tähtitiedettä, taloustieteitä ja yleistä historiaa. ”Opintopiirin taustalla oli sodan jälkeen virinnyt yleinen halu vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, mutta se vasta oli aikaa, kun tarhan tytöt näytteli Mustalaisruhtinatarta ja Elinan Surmaa”, mutta se onkin jo toinen juttu, sanoisi Kipling. Ei tämä mies mahtunut yhteen haastatteluun. Jatkamme seuraavassa numerossa Pateniemen Työväen Näyttämöstä, ja tapaamme ihmisiä, jotka tekivät teatteria.

EV